Esan kisaraportti Kainuu Trailista: 55 kilometriä Hossaa

Osallistuin heinäkuun alussa Hossan Kansallispuistossa Kainuu Trail -kilpailuun 55 kilometrin matkalle. Tulin kilpailussa toiseksi, mikä on minun toinen podium-sijoitukseni koko neljävuotisen juoksuharrastukseni aikana.

Lähtö oli lauantaiaamuna kello 8.00. Porukkaa oli 55 kilometrin lähdössä ehkä noin viisikymmentä, joista liki kolmekymmentä oli miehiä. Lähdin heti alussa juoksemaan tuttuun tapaani hieman liian lennokkaalla askeleella. Vedin kärjessä alun hiekkatietä sellaista 4:30/km-vauhtia ensimmäiset pari kilsaa, kunnes pääsin varsinaisille poluille. Vilkuilin taakseni ja ihmettelin mihin muut oikein jäivät. Muutama juoksija näkyi ehkä 200 metrin päässä takana. En jäänyt sen koommin heitä odottelemaan tai himmailemaan, vaan keskityin omaan tekemiseeni, vaikka tavallaan tiedostin, että ehkä olin taas aloittanut tämänkin juoksun liian kovalla temmolla.

Ensimmäiset 15 kilometriä reitti oli hyvin helppoa, sileää järvenrantabaanaa hiekkapohjaisessa harjumaastossa, jonkin verran mutkittelevaa polkua, mutta ei sitä missään nimessä voisi sanoa tekniseksi. Se oli sellaista unelmallista nautiskelupolkua pikemmin. Juoksin kärjessä yksinäni reilut 20 kilometriä. Olin samaan aikaan innoissani sekä ihmeissäni. En ollut koskaan aiemmin juossut ykkösenä missään juoksukisassa. Fiilis oli kertakaikkisen ainutlaatuinen.

Järvenrantabaanaa, kuva: © Mikko Turunen

Ensimmäiset vähän haastavammat kohdat tulivat jossain 20 kilometrin paikkeilla. Sileäpintainen polku, joka oli kiertänyt katkeamatta järvien rantoja pitkin, muuttui vähitellen hieman teknisemmäksi. Tuli enemmän puunjuurta ja kivikkoa mukaan peliin. Alkoi pitkä kumpuileva nousu Julma-Ölkkyä kohti. Ölkyn kierrolla polku muuttui äkkiä erittäin haastavaksi, suurilla kivillä päällystetyksi retkireitiksi. Välillä oli jopa hieman vaikeaa havaita, missä polun oli tarkoitus mennä. Kivikkorallia kesti pari kilometriä, minkä kruunasi aivan älyttömän upea ylitys riippusiltaa pitkin Julma-Ölkyn jyrkännekanjonin toiselle puolelle. Se oli samalla kääntöpiste takaisin kohti kilpakeskusta ja maalia.

Riippusilta

Riippusillan jälkeen reitti toisella puolen rantaa oli vielä jonkin verran mäkisempää. Mutta toisaalta ehkä vähemmän kivikkoisempaa. Se ei silti tuntunut kovin uuvuttavalta, kun energiaa riitti vielä tuossa vaiheessa. Ilman lämpötilakin oli vasta noussut johonkin hellerajan tuntumaan.

Kivikkopolku

Ölkyn kierto läheni loppuaan. Matkaa oli kertynyt noin 23 kilometriä. Viimeiset kivikot ja mäet olivat menossa. Sitten yhtäkkiä kuin puskista, takanani oli toinen kisaaja. En ollut pitkään aikaan nähnyt ketään toista juoksijaa, edes toisesta sarjasta. Kysyin kaverilta, mikä matka ja tuli ilmi, että kilpailun toisena perässäni juossut osanottaja, Harri, oli vihdoin saavuttanut minut. Tästä alkoi mielenkiintoinen juoksukamppailu, joka kesti varmaan noin kymmenen kilometrin ajan.

Juostiin kumpikin sinnikkäästi rinta-rinnan 34 kilometrin huoltopisteelle asti. Kuumuus alkoi todella tuntumaan tuossa vaiheessa. Vesi loppui ensimmäisen kerran, mutta se oli suunniteltua ja odotettua. Jäin juomaan kunnolla ja täyttämään juoksureppuni juomasäiliötä. Jäin tässä kohtaa toiselle sijalle, sillä Harri veti nopeasti huollon läpi. En enää nähnyt häntä, mutta eroa ei silti voinut olla kuin minuutti tai kaksi.

Kuva: © Mikko Turunen

Polku paluumatkalla noudatti oikeastaan aivan samaa maastoprofiilia kuin alun ensimmäiset 15 kilometriä: helppoa, sileää hiekkapohjaista nautiskelupolkua järvien rantoja pitkin. Tai nautiskelua se olisi ehkä ollut, jos jalat eivät olisi alkaneet jo painamaan ja kuumuus tuntumaan aiempaa tukalammalta. Uupumuksesta huolimatta juoksu kulki suhteellisen hyvin, mutta kävelyä piti lisätä enemmän. 40 kilometrin paikkeilla eivät enää loivatkaan ylämäet sujuneet juosten ilman, että syke olisi noussut liian korkealle. Kilometrejä oli silti vielä paljon edessä ja energiaa on säästettävä, jos mieli maaliviivan ylittää. Näillä keleillä on oikeasti ymmärrettävä lämpöhalvauksen riski tai yhtäkkinen tuupertuminen polun varrelle. Ja jos niin kävisi, sillä ei olisi mitään väliä kuinka hyvin juoksu sitä ennen olisi kulkenut, eikä sillä, vaikka matkaa olisi ollut jäljellä vain pari kilometriä.

Paluumatkalla tuli koettua kenties vaikuttavin polkujuoksuelämys koko mun juoksuharrastusaikana. Järven rannassa pienessä kosteikossa kuului edestä päin veden loiskintaa. Ensin ajattelin, että siellä on retkeilijöitä uimassa, mutta yllätykseksi muutama poro vietti siellä hellepäivän siestaa. Ne säikähti aikalailla, sillä nähdessään minut ne juoksivat samalla hetkellä paniikinomaisesti karkuun. Huvittavinta oli se, kun kaksi niistä juoksi lähimpään laavuun sisälle. Mutta tajutessaan, että olivat vain juosseet umpikujaan, ne säntäilivät sieltä karkuun kohti järveä. Tilanne oli samanaikaisesti koominen ja upea. Olin siinä vaiheessa jo hyvin uupunut juoksemisesta, mutta tuo tilanne piristi hurjasti tunnelmaa.

Saavuin viimeiselle huoltopisteelle, mikä oli 42 kilometrin kohdalla. Näin siellä suureksi yllätykseksi ensimmäistä kertaa tutut kasvot. Turun polkujuoksupiireistä Asko oli myös tullut Kainuuseen juoksemaan. Hän oli kuitenkin toisessa sarjassa juoksemassa, joten ei tarvinnut lähteä hänen kanssaan juoksemaan kilpaa tällä kertaa. Vaihdettiin Askon kanssa muutama sana, täytin viimeisen kerran lötköpullot ja heitin kauhalla viileetä järvivettä päälleni. Kuulin huollossa että kärjessä edelläni juokseva Harri oli juuri äskettäin ylittänyt huollon. Vaikken ollut nähnyt häntä pitkään aikaan, olin ilmeisesti silti pysynyt aivan hänen perässään pitkän aikaa.

Viimeisillä kilometreillä aika ajoin näin edessäni muita juoksijoita. Välillä olin näkevinäni edelläni menevän kärkimiehen, mutta pieneksi pettymykseksi huomasin heidän aina olevan muiden sarjojen menijöitä. Juoksu aivan lopussa ei oikeastaan enää ollut juoksua, vaan pikemmin sellaista hidasta kävely-hölkkää. Jyrkät harjut viimeisillä kilometreillä veivät loputkin mehut, mutta jonkinlaisen peruskuntovoiman avulla etenin hissukseen maalia kohden.

Kuva: © Mikko Turunen

Kisakeskus tuli viimein vastaan ajassa 5 tuntia 39 minuuttia. Maalissa vastassa odotti puolisoni Susanna, hänen äitinsä Paula ja kärkimies Harri. Tuuletukset olivat paikallaan – samoin kuin onnittelut ja muutama sananvaihto kilpailun voittajan kanssa. Oli uskomattoman hieno kokemus päästä maaliin toiselle sijalle näin pitkällä matkalla – ja vielä, kun siihen sisältyi hieno kamppailu pitkän matkan ajan. Vastaavaa kokemusta ei ole aiemmin tullut vastaan koko mun juoksuharrastukseni aikana.

Maaliintulon tuuletukset

Kainuu Trail oli upea kokemus kauniissa Hossan Kansallispuistossa. Järjestelyt olivat moitteettomat. Huolto pelasi ja reittimerkintöihin oli panostettu. Muutamiin risteyskohtiin ja kaksisuuntaisiin polkuosuuksiin olisi ehkä toivonut ylimääräisen talkoolaisen paikallle varmistamaan reitin kulun ja oikean juoksusuunnan. Muuten olin oikein tyytyväinen. Kainuu Trail on tapahtuma, jota voin hyvin mielin suositella esimerkiksi ensimmäiselle ultrajuoksuun suuntaavalle polkujuoksijalle.

Kuva: © Mikko Turunen