Polkujuoksu-unelmana Western States

Matka kohti polkujuoksu-unelmaa alkaa

”Ken tästä päiväst’ eloon jää ja kotiin hengissä palaa, seisaalleen hän nousee. Ken tänään henkiin jää ja vanhaks elää; hän joka vuosi viettää juhlailtaa. Me onnelliset harvat, veljet kaikki! Ken tänään kanssain verta vuodattaa, on veljeni; jos kuinka halpa olkoon, niin tämä päivä hänet aateloi. Ja herrat Englannin, nyt vuoteell’ ollen, kiroovat kerran, ettei olleet täällä.”

Shakespeare: Kuningas Henry Viides

Kirjassaan Ultramarathon Man Dean Karnazes kertoo Western States kisastaan 1994. Kesäkuun viimeisenä lauantaina kello viisi lähettäjä lukee Shakespeare-sitaatin. Kiväärin laukaus kajahtaa Squaw Valleyn vuorenseinistä. 369 polkujuoksijaa säntää rinnettä ylös satamailiselle auringon noustessa Lake Tahoen yllä. Moni bestsellerin lukijoista alkoi haaveilla Western States Endurance Runista (WSER). Niin minäkin.

Jo 1988 Suomeen oli kantautunut kisatulos Kaliforniasta: Los Angelesiin muuttanut Jussi Hämäläinen juoksee Western States 100:lla kolmanneksi. Samana kesänä taksi jätti minut antamaani osoitteeseen LA:ssa yöllä. Halusin käydä haistelemassa Kalifornian tuulia matkalla Havaijin Ironman triathloniin. Seisoin yksin pimeässä matkalaukun ja kilpapyörän kanssa syvän kuopan reunalla. Hotellini oli räjäytetty uuden tieltä. Ensivaikutelma Kalifornian unelmista oli tyly.

1996 kesäkuussa juoksin 87 kilometrin Comrades Marathonin maaliin Etelä-Afrikassa. Ann Trasonin nousi korokkeelle presidentti Nelson Mandelan ojentaessa voittopalkinnot. Parin viikon päästä Trason voitti jälleen kerran noin tuplasti pidemmän ja raskaamman Western Statesin. Maatessani puolitajuttomana nurmikolla mietin, miten ihmeessä pystyisin juoksemaan tuollaisen 161 kilometrin vuoripolku-ultran.

Scott Jurek voitti WSER:n seitsemän kertaa peräkkäin 1999–2005. Hän sanoi aloittaneensa vegaaniruokavalion kokeilun 1999 ja se oli toiminut kaikesta päätellen hyvin. Kirjassaan Eat & Run hän antoi yksityiskohtaisemmat ohjeet ja aloin noudattaa niitä.

Oloni ja kuntoni paranivat huomattavasti. 80 kilometrin kisat, kuten Swiss Alpine, alkoivat sujua. Siirryin 100–130 kilometrin polku-ultriin: Transgrancanaria, Verbier, CCC, Eiger ja Lavaredo. Ensimmäinen satamailiseni oli UTMB Keski-Euroopan Alpeilla. Juoksin pari Swiss Irontrail 200 kilometrin kisaa.

Valmistautuminen Western Statesiin

Swiss Peaks 360 kilometrin jälkeen syksyllä 2018 olin valmis lähtemään Western Statesiin. Joulukuun WSER-arvonnassa pääsinkin heti tuurilla jonotuslistalle kyttäämään peruutuspaikkoja. Kesäkuussa 2019 pääsin saman kuun lopulla alkavaan kisaan. Järjestäjät suosittelevat, että kilpailijalla on tukenaan oma crew-apuryhmä ja pari pacer-apujuoksijaa.

Team Jukka -kokoonpano oli:

• Dreama Walton, Crew Chief & Pacer #2
• Dreaman pikkutyttö Addie
• Lapsenvahti Ellery
• Will Cooper, Pacer #1, 3 x WSER Silver Buckle, Grand Slam of Ultrarunning
• Risto Puhakka, paikallinen WSER-ekspertti
• Poikani Jon

Lähdin luottavaisin mielin kisaan. Tämä porukka ei jättäisi minua pulaan. Sopeuduimme Jonin kanssa aikaeroon San Franciscossa. Kävimme Riston kanssa Marin Headlandsin poluilla jaloittelemassa.

Dreama, Ellery ja Addie saapuivat Coloradosta. Teimme retken Lake Tahoelle, jonka ympäri kulkee Tahoe 200-mailisen kisan reitti. Majoituimme Squaw Valleyn hotelliin keskelle valtavaa mediahypetystä. Dreama ja Jon osallistuivat 6K Uphill Challenge kisaan. Dreama nappasi voiton ja sai Suunto 9 -kellon Suomesta.

Tiedotustilaisuudessa kerrottiin, että lunta olisi poluilla ensimmäiset 50 kilometriä. Onnekkaasti kuuma sää viilenisi kisaviikonlopuksi maksimissaan 35 asteeseen. Silti olisi lämpöisempää kuin kotipoluilla, ja hankin jäillä täytettävän lierihatun sekä viilentävät irtohihat. Jokivesi oli korkealla ja suurin joenylitys tapahtuisi veneellä.

Illalla laadimme kisasunnitelman koko reitille startista aina maaliintuloon asti:

Startti tapahtuu Squaw Valleystä lauantaina kello viisi ja numerolapun haku kello neljä. Risto ja Jon luovuttavat hotellihuoneen.

Tekniset lumipolut 0–50 kilometriä: Mukaan otettava tuulitakki, lippis ja sormikkaat.

Robinson Flat 50 kilometriä: Reitillä on iso huolto, kenkien ja sukkien vaihto sekä laitetaan jäitä hattuun. Crew'sta mukana juoksee Dreama. Addie ja Ellery huolehtivat  campingista. Yö vietetään teltassa. Risto ja Jon tulevat vastaan tielle.

Kuumat kanjonit 50–100 kilometriä: Juo paljon, käytä jäitä runsaasti, ei liian kovaa juoksua alamäissä ja ylämäet kävellen.

 

Michigan Bluff 90 kilometriä: Sovimme ryhmän kanssa, että he odottavat Foresthillissä ja katselevat kisaa

Foresthill 100 kilometriä: Reitillä on iso huolto. Crew'sta Risto ja Jon tulevat tielle vastaan. Pacerina toimii Will. Dreama, Addie ja Ellery huolehtivat campingista.

Cooperin Yötesti 100–125 kilometriä: Will juoksee edellä opastaen ja määrää vauhdin aikarajan puitteissa. Risto, Jon, Ellery ja Addie menevät Auburniin maalialueelle telttaan nukkumaan.

Rucky Chucky 125 kilometriä: Reitillä on joenylitys. Dreama toimii pacerina, parkkeeraa Willin auton, tulee bussilla joelle, antaa avaimet Willille ja tulee veneellä minun kanssa joen yli.

Loppukiri 125–161 kilometriä: Dreama toimii pacerina ja pitää sopivaa vauhtia maaliin alle 30 tunnin eli sunnuntaihin kello 11 mennessä. Maalialueella crew'lla on aamiainen, joka sisältyy hintaan.

Lopuksi maaliintulo ja palkintojenjako.

Unelma toteutuu

Kaikki sujui jotakuinkin suunnitelmien mukaan. Kuuma ilma vei ruokahalut, josta seurasi energiavajausta. 100 kilometrin pisteellä tapahtui pieni kompastuminen, mitä seurasi lääkärintarkastus ja kunnon ateria. Willin osuus meni arvioitua nopeammin ilman viilennyttyä. Dreama ehti viime hetkellä joenylitykseen. Viisi kilometriä ennen maalia minulle tuli ohimenevää pahoinvointia.

Loppuaika 29:26 oli OK; kovempi vauhti olisi turhaan vain vaarantanut maaliinpääsyn, koska sää kuumeni taas auringon noustua. Western States polku-unelmani oli toteutunut! Suuri osa kunniasta kuuluu tukijoukoilleni, joiden viikonloppu oli varmasti yhtä vaativa kuin minunkin. Ei voinut kuin ihailla heidän positiivista asennettaan, ongelmien ratkaisukykyä ja hyväntuulisuuttaan haasteellisissa olosuhteissa. Yksin en olisi varmaankaan pärjännyt. 

Kisaorganisaatio toimi huippuunsa hiotun ammattimaisesti. Yhteisössä vallitsi ystävällinen, kannustava ja auttavainen ilmapiiri. Kaikki halusivat tehdä mitä tahansa tarvittiin, että kilpailijat pääsevät turvallisesti maaliin.

Palkintojenjaossa puumapatsaat jaettiin voittajille. Jim Walmsley teki reittiennätyksen 14:09 ja La Sportiva tiimin Clare Gallagher otti naisten ykkössijan kaikkien aikojen toiseksi nopeimmalla ajalla 17:23. Saatuani vyönsoljen juhlimme paikallisessa hotellissa.

Seuraavalla viikolla lomailimme Mill Valleyssa ja kävelimme Muir Woodsin jättipuiden katveessa. Reissu oli todella hauska ja kisa superhieno kokemus. Kirjoillaan innostaneet esikuvat Dean Karnazes ja Scott Jurek tuli myös ihan elävänä nähtyä.

”Näe unia suuresta, unten mies! Uni puoli on todellisuutta. Uni kulkevi edellä kyntäjän ja viittovi uraa uutta.”

Eino Leino